Poliisikoira (romaani vuodelta 1915)

Kertomus Bellan suorittamasta urotyöstä Kytölän kulmakunnalla
kirjoittanut Tiitus

Olisikohan tässä ensimmäinen suomeksi kirjoitettu koiraromaani? Tämä sata vuotta vanha tarina kertoo poliisikoirasta ja Kytölän kyläläisistä hämmästelemässä sen toimintaa. Suunnilleen samanlaista voisi tapahtua tänäkin päivänä!

Kirjassa on paikoin vanhahtavia sanontoja ja hauskoja ajatuksenjuoksuja, joista tässä muutamia:

"Ovat olleet rosvot Jykkälässä menneenä yönä ja vieneet leipänsä jos särpimensäkin, niin minä sanoin sille Paavolle aamulla koululla, että kysyisit häntä vaikka poliisikoiraa - kun siellä kaupungissa kuuluu semmoinen peto olevan - niin antaisi hänen haistella rosvojen jälkiä, jos se niistä mitä ymmärtäisi."

"Vai jo ne ovat koiratkin päässeet ruununmiehiksi..."

"Ihmeesti se onkin antanut tuo luonto viisautta eräille luontokappaleille, varsinkin noille koirille. Miten liekin niitä niin suosinut. Ne oikein hevosmiehet kehuvat sitä hevosen viisautta, mutta en minä kumminkaan ole vielä yhdessäkään hevosessa koiran viisautta havainnut... Ei se omin päin mitään osaa tehdä..."

Kyläläiset totesivat, että koiran taidot perustuvat "vaistoon ja haistiin". Matkallaan rikospaikalle kaksi poliisia yöpyivät koiransa kanssa kestikievarissa, ja kievarin isäntä oli vähän sitä mieltä, ettei mitään hurttia sisälle tuoda. Siihen poliisimies: "Se ei olekaan mikään hurtta eikä rakki, vaan poliisikoira."

Kytölän kylälle ehtii kuitenkin eri koira ennen poliisikoiraa, kun "Proviisori Löfman - - - oli lähtenyt kaupungista Kytölän jänisrikkaille maille metsästysonneaan koettelemaan." Ja sekaannushan siitä tulee!

Lopulta saapuu kylälle poliisikoira Pellakin, ja oikein hevoskyydillä, vaikka kestikievarin isäntä olikin vähän vastustanut koiran kyytiämistä: "En minä vielä ennen ole koiria kyydinnyt. Eikö tuo tuommoinen votkale jaksa perässä juosta?" Mutta poliisit tuohtuivat: "Luuleeko isäntä, että tämä Pella on joku tavallinen rakki tai muu juoksulas?"

Varkauden kohteeksi joutuneeseen Jykkälän taloon kokoontui uteliaita kyläläisiä odottelemaan poliisikoiran saapumista, mutta kirjoittaja puolusteli, etteivät he olleet pelkästään uteliaita. "Se oli myös tavallaan kohteliaisuuden osotus naapuria kohtaan, ja todistus, ettei häneen ja hänen talonsa tapahtumiin nähden oltu välinpitämättömällä kannalla."

Ja saapuivathan ne oikeaan taloon viimein: "yksi koira ja kaksi muuta poliisia." Ja tutkinta pyörähtää käyntiin, vaikka uteliaat kyläläiset ovatkin tallanneet pihamaan jäljet melkein kadoksiin.

Mainittujen kolmen poliisin työskennellessä läheisessä talossa alkoi "iltapuolella raamatunselitys" jonne kokoontui naapurikylienkin väkeä. Saarnamies ei kuitenkaan saanut kuulijoiden täyttä huomiota, kun nämä supisivat keskenään poliisikoirasta. Niinpä hänen ei auttanut muu kuin ruveta puhumaan poliisikoirasta hänenkin: "Ja eikö se todellakin ole surullinen todistus siitä, miten kauas me ihmiskurjat olemme eksyneet oikealta tieltä, kun armollisen esivallan täytyy" käyttää järjettömiä luontokappaleita, sieluttomia koiria apunaan taistelussa rikoksia, pahuutta ja syntiä vastaan! Eikö meidän sydämemme täydy itkeä verta ajatellessamme, että ihmiset ajavat vääryyden ja perkeleen asioita ja koirat ajavat oikeuden ja rehellisyyden asiaa!"

Vaan kuinka sitten kävikään? Seurasiko poliisikoira oikeita vai vääriä jälkiä? Saatiinko varas kiinni? Löytyivätkö Jykkälän talven varaksi säilötyt ruoat? Ehei, en kirjoita enempää juonipaljastuksia! Saa tämän muutkin lukea kuin minä,  Teos nimittäin on julkaistu uudelleen useammassakin Tiituksen pakinakokoelmassa ja löytyy monesta kirjastosta.

Alunperin ilmestynyt 1915 "50 pennin kirjasto" -sarjassa, kustantaja Kustannusosakeyhtiö Kirja, 99 sivua.